Koin tänään järkytyksen. Yhtye, jonka en koskaan kuvitellut saattavan materiaaliaan tuohon jokanörtin ilmaisjakelupalveluun, on myynyt palasen sielustaan nettikoneistopaholaiselle. Myönnettäköön, maksan itse kymmenisen euroa kuussa Spotify Premiumista, ja käyn aiheesta toisinaan kiivaita häpeänkatkuisia väittelyitä yliminäni kanssa. Olen kuitenkin henkeen ja vereen levynostajaihmistyyppiä, ja kyseinen virtuaalivarasto toimii kohdallani lähinnä soittolistapankkina.
Ensinnäkin, olen hyvin vanhanaikainen. En ole koskaan eläissäni ladannut netistä laittomasti (enkä itse asiassa laillisestikaan) musiikkia, elokuvia tai kirjallisuuden hedelmiä. Olen joskus esittänyt syyksi tähän kädettömyyttäni tietoteknisten operaatioiden edessä, mutta epäilen vahvasti, ettei lataaminen prosessina ole kovinkaan paljon blogitekstin julkaisemista vaikeampi. Perimmäisen syyn täytyy siis lymytä muualla.
Olen jo geeniperimäni ansiosta enemmän keräilijä kuin metsästäjä (kiitos, isä, this is for you!). Nautin lempiyhtyeideni levyjen etsimisestä ja löytämisestä pölyehköisistä laareista, ja innostuessani uudesta orkesterista ostan poikkeuksetta samalla laakilla koko tuotannon. Muistan esimerkiksi elävästi, miten levykaupan myyjän suupielet vääntyivät epäuskoiseen virneeseen, kun marssin tiskille koko Rushin silloinen tuotanto käsissäni (okei, kyse oli ainoastaan studiolevyistä, live-taltionnit ovat kartuttaneet kokoelmaani tuosta eteenpäin hiljakseen). Ja mikä ekstaattinen kokemus onkaan kansilehtien hypistely, jota voi toteuttaa sekä musiikin soidessa taustalla että ainoastaan näköaistia hyödyntäen. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että levysoittimessani pyöriviä kiekkoja luovat orkesterit ovat pyrkineet ja pyrkivät pääasiassa edelleenkin panostamaan sekä lyriikkoihin että kansitaiteeseen, joten ihmeteltävää ja ihasteltavaa riittää.
Toolin 10 000 days oli aikoinaan niinkin kunnianhimoinen paketti, että minulla kesti noin puoli tuntia löytää varsinainen levy kääreensä sokkeloista. Tool taitaakin Led Zeppelinin ohella olla niitä viimeisiä vastarannan kiiskejä, jotka eivät ole musiikkiaan Spotifyihin vielä luovuttaneet. Ja nyt joku neropatti voi kaikin mokomin sivistää tynnyrissä kasvanutta allekirjoittanutta niistä tuhansista orkestereista, jotka edellisten rinnalla rannan toista puolta kansoittavat. Ja olen jotenkin oudon helpottunut, että näitä vielä löytyy, nyt kun Pinkkaritkin vihdoin sortuivat. Sillä myönnän, odotan kauhunsekaisin tuntein sitä hetkeä, kun tallennetut äänilevyt julistetaan tarpeettomiksi. Tämä menee ajatusmaailmassani samaan luokkaan ihmiset korvataan koneilla ja roboteille inhimilliset tunteet -suuntausten kanssa. Kärjistettyä? Ehdottomasti, mutta kaikki nämä liittyvät samaan ilmiöön, yliteknisoituun ja liikatietokoneistettuun vallankumoukseen, joka maalaa hiljalleen ympäristöämme punaiseksi meidän vanhanaikaisten jäärien verellä. Voisin organisoida itselleni anemian.
Joka tapauksessa aion edelleen nauttia maanisista levyn- sekä muidenkulttuurintuotteidenostotoimenpiteistäni ja kartuttaa kokoelmiani, kunnes hautaudun niiden vyöryyn ja kärsin. Kärsimyksessäkin on oma itsesääliä tihkuva ihanuusulottuvuutensa. Siitä voisinkin kirjoittaa jonain toisena hämäränä kesäiltana.
-WmyT
Postauksen soundtrackina toimi Pink Floydin Meddle, Spotifystä imutettuna, luonnollisesti
tiistai 18. kesäkuuta 2013
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Is this the end of the beginning?
Or the beginning of the end.
Näin silmieni tottuessa katselemaan maailmaa uusien silmälasilinssien läpi ja Black Sabbathin vm. 2013 riffien kaivertuessa pääkalloni läpi pyrin luomaan kehityskelpoisen selityksen sille, että alan levittää hajatelmiani tähän sähköiseen universumiin, jota myös interwebiksi kutsutaan. Toisin sanoen oksennan ajatuksellisia jätöksiäni sensuroimattomassa muodossa viattomien lukijoiden verkkokalvoille ja villeimmissä unelmissani maalaan niillä heidän turvallisten kotitalojensa ulko- ja sisäpinnat. Onneksi lukeminen on kuitenkin vapaaehtoista niin kauan, kunnes Suomesta tulee allekirjoittaneen sisäänpäin hengittävä diktatuuri.
Mutta se selitys. Aivoissani tapahtuu yksinkertaisesti tällä hetkellä liikaa solujen välistä vaihtokauppaa, jonka aiheuttamaa ylikuormitustilaa minun on pakko päästä purkamaan, jottei kohtaloni ole krooninen oikosulku. Päiväkirjan kirjoittajana olen äärimmäisen epäsäännöllinen ja kehno. Runoni ja lauluntekstipätkäni ovat toivottoman tekotaiteellisia ja ylittävät jopa oman hilseeni. Niinpä päädyin kokeilemaan tätä tietotekniikkaummikon näkökulmasta modernia ja jännittävää muistiinmerkintävaihtoehtoa. Seurauksia luetaan tulevaisuudessa.
En vaivaudu liiaksi itseäni esittelemään; ne, jotka minut tuntevat, tietävät varmasti omastakin mielestään aivan riittävästi ja niille, keille hahmoni on toistaiseksi hämäryyttä, avautukoon mysteerien verho vähitellen. Pohjustukseksi kuitenkin muutama fakta.
1. Olen tyttö (ikäni puolesta saattaisin mennä jopa naisesta).
2. Tiedän jotain ihmisistä (niin ammattini kuin elämänkokemuksenikin perusteella. Ainakin luulen tietäväni. Tämä aiheuttaa toisinaan ongelmia. Eritoten suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen).
3. Tykkään kissoista (ja oravista).
4. Voisin elää tummalla suklaalla (voida-verbissä on konditionaali ainoastaan kosmeettisista syistä. Oikeastaan koko voida-verbin tarve tässä lauseessa on hyvin kyseenalainen).
5. Kuuntelen pääasiassa epätrendikästä, keski-ikäisten setien musiikkia (suosikkiorkesterini on Rush, mikä kertonee kaiken tarvittavan).
Tämän pioneeripostauksen kauniiksi lopuksi uskallan lyhyesti suositella ensimmäisessä lauseessa vilahtanutta Black Sabbathin uutta levyä 13 kaikelle raskaamman musiikin puoleen kallistuvalle kansanosalle. Ozzy on julkisuuskuvansa hömelyydessäkin ainutlaatuinen solisti, jonka ääni aiheuttaa hämmentävää dissonanssia selkäpiiden verkostoissa. Lisäksi kiekon kitarariffit potkivat tajuntaa kuin lauma kurittomia pojankloppeja, jotka ovat harharetkillään löytäneet elämänsä ensimmäisen ruumissäkin esikaupunkialueen katulabyrintistä.
Jatkossa tulen runoilemaan omaan elämääni ja maailman moninaisiin ilmiöihin liittyvistä asioista, eritoten niistä, joiden sijainti on subjektiivisessa tarvehierarkiassani lähimpänä sydäntäni. Kirjoitan harvoin lyhyesti kuten yllä, joten kelkassani matkustavat joutunevat sietämään pitkiä ja polveilevia analyyseja sekä poukkoilevia lauserakenteita. Mutta teen sen puhtaasta ja vilpittömästä rakkaudesta. Tervetuloa matkaan!
Näihin sanoihin ja tunnelmiin,
WMyT
Näin silmieni tottuessa katselemaan maailmaa uusien silmälasilinssien läpi ja Black Sabbathin vm. 2013 riffien kaivertuessa pääkalloni läpi pyrin luomaan kehityskelpoisen selityksen sille, että alan levittää hajatelmiani tähän sähköiseen universumiin, jota myös interwebiksi kutsutaan. Toisin sanoen oksennan ajatuksellisia jätöksiäni sensuroimattomassa muodossa viattomien lukijoiden verkkokalvoille ja villeimmissä unelmissani maalaan niillä heidän turvallisten kotitalojensa ulko- ja sisäpinnat. Onneksi lukeminen on kuitenkin vapaaehtoista niin kauan, kunnes Suomesta tulee allekirjoittaneen sisäänpäin hengittävä diktatuuri.
Mutta se selitys. Aivoissani tapahtuu yksinkertaisesti tällä hetkellä liikaa solujen välistä vaihtokauppaa, jonka aiheuttamaa ylikuormitustilaa minun on pakko päästä purkamaan, jottei kohtaloni ole krooninen oikosulku. Päiväkirjan kirjoittajana olen äärimmäisen epäsäännöllinen ja kehno. Runoni ja lauluntekstipätkäni ovat toivottoman tekotaiteellisia ja ylittävät jopa oman hilseeni. Niinpä päädyin kokeilemaan tätä tietotekniikkaummikon näkökulmasta modernia ja jännittävää muistiinmerkintävaihtoehtoa. Seurauksia luetaan tulevaisuudessa.
En vaivaudu liiaksi itseäni esittelemään; ne, jotka minut tuntevat, tietävät varmasti omastakin mielestään aivan riittävästi ja niille, keille hahmoni on toistaiseksi hämäryyttä, avautukoon mysteerien verho vähitellen. Pohjustukseksi kuitenkin muutama fakta.
1. Olen tyttö (ikäni puolesta saattaisin mennä jopa naisesta).
2. Tiedän jotain ihmisistä (niin ammattini kuin elämänkokemuksenikin perusteella. Ainakin luulen tietäväni. Tämä aiheuttaa toisinaan ongelmia. Eritoten suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen).
3. Tykkään kissoista (ja oravista).
4. Voisin elää tummalla suklaalla (voida-verbissä on konditionaali ainoastaan kosmeettisista syistä. Oikeastaan koko voida-verbin tarve tässä lauseessa on hyvin kyseenalainen).
5. Kuuntelen pääasiassa epätrendikästä, keski-ikäisten setien musiikkia (suosikkiorkesterini on Rush, mikä kertonee kaiken tarvittavan).
Tämän pioneeripostauksen kauniiksi lopuksi uskallan lyhyesti suositella ensimmäisessä lauseessa vilahtanutta Black Sabbathin uutta levyä 13 kaikelle raskaamman musiikin puoleen kallistuvalle kansanosalle. Ozzy on julkisuuskuvansa hömelyydessäkin ainutlaatuinen solisti, jonka ääni aiheuttaa hämmentävää dissonanssia selkäpiiden verkostoissa. Lisäksi kiekon kitarariffit potkivat tajuntaa kuin lauma kurittomia pojankloppeja, jotka ovat harharetkillään löytäneet elämänsä ensimmäisen ruumissäkin esikaupunkialueen katulabyrintistä.
Jatkossa tulen runoilemaan omaan elämääni ja maailman moninaisiin ilmiöihin liittyvistä asioista, eritoten niistä, joiden sijainti on subjektiivisessa tarvehierarkiassani lähimpänä sydäntäni. Kirjoitan harvoin lyhyesti kuten yllä, joten kelkassani matkustavat joutunevat sietämään pitkiä ja polveilevia analyyseja sekä poukkoilevia lauserakenteita. Mutta teen sen puhtaasta ja vilpittömästä rakkaudesta. Tervetuloa matkaan!
WMyT
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)