Koin tänään järkytyksen. Yhtye, jonka en koskaan kuvitellut saattavan materiaaliaan tuohon jokanörtin ilmaisjakelupalveluun, on myynyt palasen sielustaan nettikoneistopaholaiselle. Myönnettäköön, maksan itse kymmenisen euroa kuussa Spotify Premiumista, ja käyn aiheesta toisinaan kiivaita häpeänkatkuisia väittelyitä yliminäni kanssa. Olen kuitenkin henkeen ja vereen levynostajaihmistyyppiä, ja kyseinen virtuaalivarasto toimii kohdallani lähinnä soittolistapankkina.
Ensinnäkin, olen hyvin vanhanaikainen. En ole koskaan eläissäni ladannut netistä laittomasti (enkä itse asiassa laillisestikaan) musiikkia, elokuvia tai kirjallisuuden hedelmiä. Olen joskus esittänyt syyksi tähän kädettömyyttäni tietoteknisten operaatioiden edessä, mutta epäilen vahvasti, ettei lataaminen prosessina ole kovinkaan paljon blogitekstin julkaisemista vaikeampi. Perimmäisen syyn täytyy siis lymytä muualla.
Olen jo geeniperimäni ansiosta enemmän keräilijä kuin metsästäjä (kiitos, isä, this is for you!). Nautin lempiyhtyeideni levyjen etsimisestä ja löytämisestä pölyehköisistä laareista, ja innostuessani uudesta orkesterista ostan poikkeuksetta samalla laakilla koko tuotannon. Muistan esimerkiksi elävästi, miten levykaupan myyjän suupielet vääntyivät epäuskoiseen virneeseen, kun marssin tiskille koko Rushin silloinen tuotanto käsissäni (okei, kyse oli ainoastaan studiolevyistä, live-taltionnit ovat kartuttaneet kokoelmaani tuosta eteenpäin hiljakseen). Ja mikä ekstaattinen kokemus onkaan kansilehtien hypistely, jota voi toteuttaa sekä musiikin soidessa taustalla että ainoastaan näköaistia hyödyntäen. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että levysoittimessani pyöriviä kiekkoja luovat orkesterit ovat pyrkineet ja pyrkivät pääasiassa edelleenkin panostamaan sekä lyriikkoihin että kansitaiteeseen, joten ihmeteltävää ja ihasteltavaa riittää.
Toolin 10 000 days oli aikoinaan niinkin kunnianhimoinen paketti, että minulla kesti noin puoli tuntia löytää varsinainen levy kääreensä sokkeloista. Tool taitaakin Led Zeppelinin ohella olla niitä viimeisiä vastarannan kiiskejä, jotka eivät ole musiikkiaan Spotifyihin vielä luovuttaneet. Ja nyt joku neropatti voi kaikin mokomin sivistää tynnyrissä kasvanutta allekirjoittanutta niistä tuhansista orkestereista, jotka edellisten rinnalla rannan toista puolta kansoittavat. Ja olen jotenkin oudon helpottunut, että näitä vielä löytyy, nyt kun Pinkkaritkin vihdoin sortuivat. Sillä myönnän, odotan kauhunsekaisin tuntein sitä hetkeä, kun tallennetut äänilevyt julistetaan tarpeettomiksi. Tämä menee ajatusmaailmassani samaan luokkaan ihmiset korvataan koneilla ja roboteille inhimilliset tunteet -suuntausten kanssa. Kärjistettyä? Ehdottomasti, mutta kaikki nämä liittyvät samaan ilmiöön, yliteknisoituun ja liikatietokoneistettuun vallankumoukseen, joka maalaa hiljalleen ympäristöämme punaiseksi meidän vanhanaikaisten jäärien verellä. Voisin organisoida itselleni anemian.
Joka tapauksessa aion edelleen nauttia maanisista levyn- sekä muidenkulttuurintuotteidenostotoimenpiteistäni ja kartuttaa kokoelmiani, kunnes hautaudun niiden vyöryyn ja kärsin. Kärsimyksessäkin on oma itsesääliä tihkuva ihanuusulottuvuutensa. Siitä voisinkin kirjoittaa jonain toisena hämäränä kesäiltana.
-WmyT
Postauksen soundtrackina toimi Pink Floydin Meddle, Spotifystä imutettuna, luonnollisesti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti